Osa 3: Tehtävä

En tiedä kuinka kauan olin unten mailla, mutta heräsin huoneeseen, ahdistavan pieneen huoneeseen. Huoneessa oli pieni televisio, joka yht'äkkiä aukesi.

Televisiosta tuli kuva, en tunnistanut naista. Kuva pysyi vain paikoillaan eikä vaihtunut. Televisiosta pääsi selvästi muokattu ääni, joka sanoi näin: -Rouva Roseland, Jennifer, tiedättehän, että suurinpirtein 8 kuukauden päästä tuodaan tänne museoon Mona Lisa-taulu näytteille. Haluamme, että otat sen ja tulet tänne. Et voi paeta sillä ovi on lukossa. Päästämme sinut kyllä, jos suostut. Jos et suostu, sinut listitään. Tämä ketä tässä kuvassa on, oli meidän salaisessa thtävässä, tosin hän kertoi siitä ja lähetimme hänet pohjoisnavalla kuolemaan. Hän ei palaa sieltä ikinä. Painakaa televisiosta nappia "kyllä" niin suostutte. Salaiset vakoilijamme seuraavat sinua. Kerron reitin tänne teiltä, niin puhe loppui ja televisiosta kuulunut ääni kertoi ohjeen. Painoin kyllä- nappia ja ovi aukesi.

Lähdin vikkelästi sieltä, mutta jäin seisomaan sinne. Huomasin isomman rakennuksen, päättelin sen olevan päärakennus. Päärakennuksesta tullut mies surmasi koiran. Sen takia juoksin kotiin.

Seuraavat kuukaudet kuluivat pelätessä. Pian syntyisi toinen lapsi. Toivoa ei ollut paljoakaan. Hain lohtua Bookerista, vaikka en kertonutkaan hänelle mitään. Yritin rentotua katsellessani televisiosta elokuvia, jotka ostin. Booker antoi minun ostaa kirjoja, sillä näki ahdistukseni. Booker luuli, että olin ahdistunut raskaudesta. Toivoin vain, että olisinkin ahdistunut vain raskaudesta.

Viimein oli Bookerin syntymäpäivät.

Hänestä oli aika tulla keski-ikäinen aikuinen. Ikävöin jo nyt lukiota, kun Bookeristakin tuli jo aikuinen. Pian olisimme molemmat vanhoja ja Jasonillakin olisi vaimo ja lapsia. EI! En halua vielä olla mummo. Noh, siihen olisi vielä aikaa.

Juuri, kun Booker lähti eräänä päivänä töihin...

...vauva päätti syntyä.

Sain suloisen pienen tytön, jonka nimesin Jasminiksi. Sitten muistin, se tehtävä. Noh... minulla oli muutakin tehtävää. Booker joutui jäämään ylitöihin ja minulla oli syntymäpäivät.

Puhalsin kakkuni hieman epävarmasti.

Päätin leikauttaa hiukseni, en muuten tuntenut oloani erillaiseksi. Olin väsynyt, joten menin nukkumaan. Minua muutenkin jännitti, seuraavana päivänä minun olisi aika tehdä tehtävä.

Heräsin siihen, että Booker tuli kotiin ja ruokki tyttöämme, joka itki.

Päätin jutella Bookerille.
-Pidätkö hänestä, hän on tyttäremme, Jasmin, sanoin. Booker vastasi:
-Minulla siis on tyttö ja poika. Ja anteeksi etten päässyt tueksesi synnyttämään.
-Ei se mitään, vastasin.

Seuraavana päivänä saavuin museoon, jossa oli myös nykytaidetta.

Löysin Mona Lisan lopulta, katselin sitä. Vilkaisin ympärilleni, kaksi miestä katsoi minua. He olivat varmasti vakoilijoita, sillä he olivat seuranneet minua kauan. Tosin tajusin sen vasta silloin. Mietin miten olisin saanut sen visiiristä. Mietin sen ilmeisesti vahingossa ääneen, sillä miehet antoivat minulle timantti poran. Rikoin lasin ja otin taulun. Varashälytin alkoi soimaan. Juoksin kiireesti ulos ja miehet sieppasiva minut autoonsa.

Auto toi minut paikkaan johon minut oltiin tuotu aiemmin. Mietin minne minun piti mennä. Kokeilin isomman rakennuksen ovea. Se oli lukossa. Seuraavana kokeilin pienemmän ovea, se mihin minut oltiin sijoitettu. Se oli auki.

Kun astuin sisään, televisio aukeni, siellä oli miehen kuva. Ja taas selvästi muokattu ääni puhui:
-Rouva Roseland, laskekaa taulu sängylle. Ihan tiedoksenne tulette olemaan maailman etsityin rikollinen. Ja teidän on turha syyttää meitä. Terveisin: maailman laajuinen rikollis joukko, M.L.R.J. Voitte poistua. Ainiin sanoimme nimemme, sillä voitte liittyä joukkoomme, tuossa kuvassa on haastattelijamme ja nyt, häipykää.

En tiennyt mitä tehdä. Päätin siepata taulun sängyltä ja juosta. Lopulta tein sen. Minua alkoi jahdata kaksi miestä. Juoksin äkkiä poliisilaitokselle. Kerroin kaiken, henkeni uhalla. Jouduin sen jälkeen vielä muutaman kerran kuulusteluihin. Minua luvattiin suojella.

Osa 2: Pelkoa Jenniferissä

Meidän perhe-elämämme ei mennyt niinkuin piti, Booker hoisi lapsia, kun taas minä luin kokoajan.

Olin sentään kerran jaksanut käydä Ikeassa ostamassa kirjahyllyn. Jos en olisi ostanut sitä, talomme varmaan tulvisi kirjoja. Booker alkoi jo haukkumaan minua täyslaiskaksi vätykseksi.

Eräänä iltapäivänä Booker sanoi minulle, että hänellä on asiaa.
-Mitä? kysyin, kun nousin seisomaan. Booker käveli eteeni.

-Ellet ole ennen Jasonin syntymäpäiviä ryhdistäytynyt hankin meille eron! Booker alkoi huutamaan.
-Mi-mitä? kysyin.
-Et hoida Jasonia, joudun käymään töissä ja hoitaa häntä yksin! Ja sinä vain luet kirjoja! Booker jatkoi.
-Mutta Jasonin syntymäpäivät vain lähestyvän, sain sanottua.
-En halua enään epäonnistua isyydessä, Booker sanoi hieman rauhoituttuaan.

-Mitä!?! Petturi! huusin täyttä kurkkua.
-Asiahan on näin, että: Kun kävelin kerran kadulla, minut pakotettiin tekemään se! Booker näytteli.
-Älä huijaa! Mitä oikeasti tapahtui!?! huusin.
-Se tapahtui lukiossa, Booker sanoi.
-Ai anna anteeksi, sanoin.
-Annankin, mutta hankin sen eron oikeasti ellet ryhdistäydy, Booker vastasi.

Poltin sitten kaikki kirjani, paitsi yhden.

Se oli aivan pakko säästää, nimittäin, Harry Pottereiden koko sarja yhdessä kirjassa.

Ruokkisin kerran Jasonin ja lepertelin häntä parhaaksi lapseksi mitä voi saada. Sattumoisin Booker näki sen ja kysyi:
-Jatkatko sinä tuota? Vastasin siihen:
-Tietenkin.
-Se on hyvä, Booker sanoi, sen jälkeen heitin vitsillä:
-Haluan toisenkin lapsen! Jonka päätteeksi Booker vei minut tekemään jotain hyvin likaista.

Vihdoin koitti Jasonin syntymäpäivät.

Hänestä kasvoi aika lutuinen pikkupoika mielestäni.

Olin raskaana ja kävin kaupassa hakemassa esimerkiksi maitoa, kun tulin kaupasta sain tekstiviestin. Siinä luki:
Tule illalla puistoon, tai muuten... Siinä ei lukenut mitään muuta, pelottavaa. Menin viemään ostokset kotiin ja sanoin meneväni elokuviin yksikseni. Sen jälkeen menin puistoon. Viimeinen muistikuvani oli, että tunsin kipua ja menetin tajuntani.

Osa 1: Elämän onnelliset hetket

Päätin mennä katsomaan uuden asuin kaupunkini, tässä tapauksessa suuren kylän, tarjoilua erääseen baariin, joka ennen oli hevoskaukalo.

Kyllästyin siihen aika nopeasti. Ajatella, ei edes työntekijöitä.

Olen aina inhonnut ulkoilmaa, joten en nauttinut siitä nytkään. Menin vain umpipähkään jostain ovesta sisään ja soitin vanhalle parhaalle ystävälleni. Selitin hänelle kaiken mitä on tapahtunut ja kuinka kamala paikka tämä oli.
Kun olimme puhuneet lähes tunnin, menin yläkertaan katselemaan lisää paikkoja.

Ja kappas kummaa, ketäs se siellä, entinen huonetoverini sisäoppilaitoksesta, Booker, aloin keskustelemaan hänen kanssaan.
-Booker, mitä sinä täällä? kysyin.
-Minä olen vain liikematkalla, Booker vastasi.
-Ai, öö... minä, ööö... olen täällä lomalla, yritin selittää.
-Tiedän kyllä, jos yrität huijata, Booker vastasi sepittelyyni.
-Okei, asun täällä, myönsin häpeissäni. Booker naurahti. Jatkoimme keskusteluamme pitkään. Mielessäni oli yksi kysymys.

-Mitenkäs naiset, sain sen viimein kysyttyä.
-Luuletko yhä, että viettelen naisia, ei, olen ihan vapailla markkinoilla ja etsimässä sitä oikeaa, Booker vastasi. Myönnetään olin ihastunut häneen lukioaikoina, mutta en olisi uskonut, että tämä tilaisuus olisi tullut.

Paria vuotta myöhemmin:

Olin alkanut oksentelemaan aika paljon.

Tosin hääyöni Bookerin kanssa oli ollut hieman villi. Olimme menneet n. 2 kuukautta sitten naimisiin. Booker oli osoittautunut aika laiskaksi aviopuolisoksi. Käyttäytyihän hän välillä silti kuin unelmien aviomies. Romanttinen hän osasi olla, sen tosin olin huomannut jo lukioaikoina.

Yöllä -miksi juuri yöllä?- tuli se juttu jota olin odottanut, sekä pelännyt, vauvan ensimmäinen potkaisu. Tai no, jos sitä nyt vauvaksi voi kutsua.

Aamulla kerroin raskaudesta Bookerille -olin ensin varmistanut asian raskaustestillä- hän oli onnesta soikea.

Olimme myös rikastuneet huimasti, sillä myimme Bookerin audon (jotenkin tuntuu että rikkosin Lc:een jotain sääntöä). Ostimme rahoilla tulevalle lapsellemme  tarpeellisia asioita, mutta myös paljon muuta turhaa.

Booker pelaili lähes aina tietokoneella. En edes tiennyt mitä hän pelasi, joten aloin huolestua. Kaiken lisäksi, raskauteni läheni jo uhkaavasti loppua.

Joskus Booker osasi silti yllättääkin. Rakastin Bookeria, vaikkakin hän olikin laiska.

Normaalisti itkin, kun Booker lähti töihin. Tällä kertaa olin aika tyytyväinen, että sain omaa aikaa. En ole oikein kirjoista ennen välittänyt, mutta pakkohan niihinkin oli joskus tutustua.

Päätin siis lähteä kirjastoon. Aluksi otin käteeni Aku Ankan ja luin sen. Seuraavaksi menin novellikokoelmiin, siitä sata sivuisiin kirjoihin. Siitä se alkoi lähtemään.

En tiennytkään,että lukeminen voisi olla niin hauskaa. Olin lähes kahdessa tunnissa lukenut kokonaisen kirjakaapin täynnä satasivuisia kirjoja. Päätin kokeilla jotain isompaa, joten luin yli tuhatsivuisen kirjan. Luin sen vähän yli kolmessa tunnissa.

Kun olin kävelemässä kotiinpäin kirjastosta, tuleva vauva päätti syntyä. Senhän piti syntyä vasta viikon päästä. Ajattelin. Löysin pian itselleni taksin ja menin siihen.

Lähetin Bookerille tekstiviestin, että olin menossa synnyttämään. Taksimatka tuntui pidemmältä kuin se todella oli, sillä minulle tuli kamalia ajatuksia mieleen.

Synnytykseni kesti yli 10 tuntia. Se oli hyvin kivuliasta. Joutusin jäämään vielä viikoksi sairaalaan, sillä lapseni syntyi napanuora kaulalla.

Pääsin sieltä viimeinkin pois, käsilläni poikavauvani nimeltänsä Jason.

Prologi

(Seinät alhaalla häiritsee... älkää välittäkö) Eikai tämä nyt niin kamalaa ole Jennifer. Ajattelin, kun saavuin lentokentältä asuinpaikkaani. Olin matkalla kohti uutta kotiani.

Kun saavuin kotiini -ainakin miten jotkut sitä kutsuvat- olin hämmästynyt. Miten äitini ja isäni antoivatkaan minulle näin ruman kämpän?

No, kyllä täällä asua voi. Ajattelin, kun astuin sisään taloon.

Ja missä poreamme, kylpyamme ja luksussuihku ovat? Ajattelin vielä ja menin sängylle.

Kun menin makoilemaan sängylle, sen ruosteet natisivat. Minulle tuli sisäoppilaitokseni mieleen, parempi kai, että kerron koko elämänkertani:
Ennen syntymääni, kun äitini oli raskaana, isäni kosi häntä. Heidän häät eivät olleet kovinkaan hulppeat, koska he molemmat olivat silloin hyvin köyhiä. Kesken hääkakun leikkauksen, minä päätin syntyä. Minut ristittiin Jennifer Roselandiksi.

Kun olin hieman vanhempi, vanhempani voittivat lotossa ja ostivat erään ravintolan itselleen. He alkoivat rikastua silmissä. Pian he rakennuttivat itselleen kartanon Californiaan. vartuin siellä ja kun olin käynyt ala-asteen, vanhempani lähettivät minut sisäoppilaitokseen. Pääsin sieltä pois, loistavin numeroin tietenkin ja totuin luksuselämää hetken aikaa. Mutta sitten se päivä iski, isäni oli humalassa ja äitini alkoi valittamaan siitä, isäni alkoi kuristamaan äitiäni ja siitä äiti kuoli. Olin hädissäni, isäni pidätettiin ja minut vietiin tänne, Apaloosa Plainsiin. Äitini kuolemasta siis on siis vain vähän aikaa. Tästä se alkaa.